Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

On niin helppoo olla onnellinen?

Lisätty 03.01.2018

Otin joulukuussa aikalisän loskasta ja pimeydestä ja kävin lataamassa akkuja tanssilla ja auringolla toisella puolella maapalloa. Päätin kirjoittaa kokemuksestani blogiin pitkästä aikaa. 

 

Otin joulukuussa aikalisän loskasta ja pimeydestä ja kävin lataamassa akkuja tanssilla ja auringolla toisella puolella maapalloa. Ennen matkalle lähtöä vanha rasitusvamma alkoi muistuttaa olemassa olostaan ja mahdollisuudesta, että jokapäiväiset (ja öiset) tanssitreenit saattaisivat kärsiä. Neuvokkaana jumppasin ja pumppasin menemään minkä ehdin ja ravasin jalkafysioterapeutin vastaanotolla harva se päivä. Mikäänhän ei saisi pilata treenilomaa, josta olin haaveillut jo monen vuoden ajan. Pitkien ja huonosti nukuttujen lentojen päätteeksi saavuttiin kohteeseen, jossa oli kyllä trooppisen lämmin, mutta SATOI VETTÄ. En yllättynyt lainkaan, kun huomasin tutun ajatuksen kolkuttelevan ovella ”mitä jos…”.

Loppujen lopuksi aurinko ja tanssi hellivät meitä kaksi ihanaa viikkoa. Mielessä kävi ajatus siitä, että tällaiseen elämään voisi tottua. Tätä on olla onnellinen. Ja tästä täytyy pitää kiinni kynsin ja hampain.

Niinhän siinä sitten kävi, että Suomeen palattuani huippufiilis katosi nopeammin kuin tuliaisena tuotu kevyt matkarusketus. Kokeilin kaikkea, mitä elämäntaito-oppaissa luvataan onnellisuuden pyydystämiseksi: Aikaa läheisten kanssa, toisten auttamista, joogaa, urheilua, koiran rapsuttamista, kahvia, suklaata, lisää kahvia ja suklaata, kaunistautumista, luonnossa olemista, saunomista, unelmointia, manifestointia, yksisarvisia, monisarvisia. Ihan vain todetakseni, että henkinen marraskuu on tullut jäädäkseen. Sinne meni, ohikiitävä onnen hetki. Tein jo säästösuunnitelman seuraavaa matkaa varten, ihan varmuuden vuoksi…

Luojan kiitos teen työtä, jossa en pääse helpolla. Saan ilon ja kunnian altistaa itseäni kaikille samoille menetelmille mitä hyväuskoiset terapia-asiakkaani ovat valmiita kokeilemaan voidakseen paremmin. Monet niistä kuulostavat arkijärjen vastaisilta, mutta tutkimustieto ja vanhempien mestareiden kokemus antavat viitteitä siitä, että näille hullutuksille kannattaa uhrata hetki jos toinenkin. Niinpä kävelin räntäsateen ja loskan keskellä tuttu, valtava kahvimuki kourassa vastaanotolleni. Mielessä kävi, mahdanko muistaa terapian tekemisestä enää yhtikäs mitään tai tarvitsisinko ehkä sittenkin itse lomaltapaluuterapiaa. Olisin voinut heittämällä diagnosoida itselläni akuutin post-jamaikalaisen surureaktion, jos ystäväni ICD-10 -tautiluokitus sellaisen tuntisi.

Tapaaminen alkoi ja kylmää kahviani siemaillen kuuntelin nojatuolistani asiakkaani tarinaa onnen etsimisestä. Surusta, epäoikeudenmukaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta, kun huomaa, ettei enää masennukseltaan koe iloa ja mielihyvää tilanteissa, joissa toiset viettävät huippuhetkiään. Kokemusta siitä, miten onni juoksee karkuun, mitä enemmän yrittää tehdä oppaiden ohjeistamia asioita, keskittyä positiiviseen ja valita asenteensa. Hämmennystä, kun samaan aikaan ei mikään ja ihan kaikki ovat huonosti. Syyllisyyttä ja häpeää, kun on saanut syntyä hyvinvointiyhteiskuntaan, mutta voi pahoin. Koska Afrikan lapset ja nälkää näkevät, tai ihan vain ne, joilla ”oikeasti menee huonosti”.  Amen. Empatian löytäminen näin terapeutin näkökulmasta oli tällä istunnolla helpompaa kuin koskaan.

Hetken kuunneltuani muistin hottilaisten (uudempi käyttäytymisterapian suuntaus) toitottamat opetukset hyväksynnästä ja myötätunnosta ja joogafilosofian opetukset takertumattomuudesta hyvinvoinnin lähteenä. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, kun hyväksyy matalapaineen ja henkisen marraskuun ja lopettaa onnellisuuden perään haikailemisen, alkaa valoa näkyä tunnelin päässä. Saattaa jopa huomata, että voi samaan aikaan olla onnellinen ja onneton, iloinen ja surullinen, eikä siinä ole mitään vikaa. Tai pysähtyä toteamaan, ettei edellisellä tai seuraavalla lomalla kaikki ole paremmin. Myös nykyhetkessä voi ja kannattaa olla.