Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Rajoittavat minätarinat

Lisätty 07.03.2018

 

 

Mielemme kertoo meille paljon asioita, joista monia emme todellakaan halua kuulla. Varsinkin, jos menneisyyteemme mahtuu kariutuneita unelmia tai ihan vain inhimillisiä vastoinkäymisiä, tällaisia tarinoita itsestämme ja kootuista vioistamme ei tarvitse kovin kaukaa muistilokeroista hakea. Miten mielen kertomiin "totuuksiin" tulisi suhtautua?

 

Tietyt elämänvaiheet ja psykoterapeuttikoulutus ovat saaneet minut ajattelemaan, että olen ensisijaisesti mieleltäni ja sydämeltäni kliinikko. Utelias tutkijan mieli on hyvä ominaisuus, mutta sovellan sitä mieluiten asiakastyössä tieteen tekemisen sijasta. Sitten löysin itseni tutkimusvapaalta tutkimasta häpeää ja sen psykoterapeuttista hoitoa tietoisuustaitojen ja myötätuntokeskeisen terapian näkökulmasta. Joka ikinen päivä, kun oli aika aloittaa kirjoittaminen ja aineistojen perkaaminen, minut valtasi valtava tarve juoda kahvia, siivota koti, pyykätä, tanssia, ulkoiluttaa koiraa tai oikeastaan tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, minkä vuoksi olin päättänyt pitää lomaa asiakastyöstä. Muutamana ensimmäisenä vapaapäivänä onnistuikin huomattavasti paremmin sijaistoiminnoissa kuin varsinaisessa asiassa. Jokin ryhtymisessä ahdisti, en vaan tiennyt mikä. Utelias tutkijan mieleni kuitenkin halusi pysähtyä ymmärtämään, miksi.

Kun pysähdyin kuulostelemaan vaikeutta ryhtyä tuumasta toimeen, huomasin paljon tuttuja, varsin epämukavia ajatuksia, joita en ollut hetkeen kohdannut. ”En ole tarpeeksi kurinalainen tutkijaksi”, ”enkä tarpeeksi hyvä analysoimaan tutkimustuloksia, datan analysoimisesta puhumattakaan”, ”itse asiassa olen aivan umpisurkea tutkija, senhän on lyhyt historiani tutkimusmaailmassa jo osoittanut”. Mielelläni oli paljon asiaa, jonka äärelle pysähtymisen sijaan olisin mieluiten vaikka pessyt kaikki kotimme toistakymmentä ikkunapintaa. Kiitin mieltäni näistä ei järin kannustavista sanoista, enkä enää ihmetellyt pätkääkään, miksi ryhtyminen tuntui tervanjuonnilta. Samaan aikaan alkoi tuntua kovin ironiselta, että tarkoitukseni oli tutkia juuri häpeää. Mikäpä muu tunne paremmin kuvastaisi sitä, miltä mieleni kertomat ”totuudet” saivat oloni tuntumaan.

Mielemme kertoo meille paljon asioita, joista monia emme todellakaan halua kuulla. Varsinkin, jos menneisyyteemme mahtuu kariutuneita unelmia tai ihan vain inhimillisiä vastoinkäymisiä, tällaisia tarinoita itsestämme ja kootuista vioistamme ei tarvitse kovin kaukaa muistilokeroista hakea. Tarinat syntyvät vuorovaikutuksessa toisiin: Siitä, miten tulkitsemme onnistuneemme tai epäonnistuneemme, mitä milloinkin koemme sosiaalisesti suotaviksi ja millaisiin lokeroihin meidät on haluttu laittaa. Uteliaana ja monesta innostuvana ihmisenä olen kokenut nämä lokerot monesti varsin ahdistaviksi. Pitäisi kasvaa aikuiseksi ja lopettaa haaveilu, valita yksi ammatti, mitä harjoittaa, yksi ideologia, jonka takana seisoo ja karsia kaikki säröt ja ristiriidat. Jos sitä ei itse ymmärrä tehdä, joku muu kyllä ymmärtää muistuttaa postmodernin ajan ongelmista, tarjonnan paljoudesta ja vaikeudesta valita paikkaansa maailmassa, palauttaa keinolla tai toisella ruotuun. Kaikkea kun ei voi saada ja kaikkea ei ole sallittu olla. Mihin lokeroon voidaan laittaa sellainen ihminen, joka on vähän sitä sun tätä? Kamalan epäselvää!

Vuosien saatossa olen tullut valtavan allergiseksi tällaiselle lokeroimiselle. Ei sillä, etteikö se olisi omaa ja toisten elämää ja ajattelua selkiyttävää ja helppoa. On mukavampi ajatella, että tuo nyt vain on tuollainen ihminen ja kuuluu tuohon lokeroon. Allergiaa ei ole varsinaisesti helpottanut se, että olen huomannut voivani varsin huonosti aina kun yritän mahtua valitsemaani tai minulle osoitettuun karsinaan. Joskus olen jopa salaa toivonut, että elämässäni olisi yksi intohimon kohde, jolle omistautuisin – uskotellen itselleni, että sitten kaikki olisi selkeämpää ja helpompaa.

Jokin aika sitten päätin lopettaa köydenvedon tämän asian kanssa ja kokeilla, mitä tapahtuu, jos keskitän energiani kaikkeen, mitä kohtaan tunnen intohimoa. Yllätyksekseni olen kohdannut enemmän kannustusta kuin yrityksiä palauttaa minut ruotuun. ”Onpa virkistävää, että voit olla samaan aikaan tuollainen ituhippi ja höpöhöpöä kyseenalaistava akateemikko, yhdessä hetkessä rauhallinen ja myötätuntoinen terapeutti ja toisessa tanssia videolla asenteella ja anteeksi pyytelemättä. ” kuului yksi saamistani palautteista. Aloin pohtia, olenko itse asiassa itse keskittynyt liikaa itseni lokeroimiseen ja lokerossa pysymiseen, ottanut mieleni kertomat minätarinat totuutena.

Jotakuta saattaa vielä kiinnostaa, miten häpeätutkimukseni kävi. No, se alkoi viedä mennessään sen verran paljon, että jouduin hieman muokkaamaan tarinaa, jota tutkijaminästäni alun perin kerroin.

Millaisia minätarinoita sinun mielesi kertoo?